Keskinkertaisuus.

Olisi mahtavaa olla hyvä jossain, mihin päättää ryhtyä. Oli se sitten urheilua, kirjoittamista, piirtämistä tai  vuorovaikutustaitoja. Kun oma taso pysyy aina keskinkertaisena tai jopa sen alapuolella, loppuu into yrittämiseen lyhyeen. Ympärillä olevat ystävät, jotka ovat suorastaan loistavia ainakin yhdessä, ellei useammassakin asiassa, saavat olon tuntumaan tyhmemmältä, huonommalta ja etenkin siltä keskinkertaiselta. Sitä paitsi heille on osunut vieläpä hyvät geenit.
On puuduttavaa kuunnella toisten menestymisestä, kun itse vuosien yrittämisenkään jälkeen taso ei riitä muuhun, kuin häntäpäässä roikkumiseen. Ystävätkin tottuvat siihen, että siellä häntäpäässä se yksi roikkuu, sieltä hänet aina löytää. Mistäkö voi olettaa, että he ajattelevat näin? Käytös ja puhetapa kertoo hyvin paljon. Puhetapa jolla puhutaan muille onnistujille, on erilainen, kuin mitä tällaiselle keskinkertaiselle. Mitä järkeä on ponnistella, jos koskaan ei pääse edes hetkeksi hylkäämään sitä perässä roikkujan paikkaa? Tiedän, että maailmassa on monia muita keskinkertaisia, niitä, jotka suoriutuvat kaikesta tyydyttävästi. Mutta auttaako tieto niistä muista, jos lähin ystäväpiiri koostuu niistä, jotka pystyvät suoriutumaan lähes kaikesta hyvin?
Uskoisin, että jokainen joka tiedostaa olevansa keskinkertainen, toivoisi edes kerran elämässään onnistuvansa jossain paremmin kuin kukaan lähipiirissä olevista. Miltä tuntuisi saada osakseen ihailua? Miltä tuntuisi viimeinkin ajatella: "Minä olen jossain hyvä. Minuakin ihaillaan, minä en ole enää keskinkertainen?" Moni asia on itsestä kiinni, mutta kaikille ei vain niitä kultalusikoita ehditty jakaa.  En tarkoita, että nämä jotka menestyvät kaikessa mihin ryhtyy, eivät olisi menestystään ansainneet tai eivät olisi tehneet töitä sen eteen. Tiedän kuitenkin sen, että olen minäkin yrittänyt, jopa enemmän kuin ne, jotka tunnen. Katkeria sanoja, mutta katkera on kirjoittajakin.

Voi olla, että se on kateus joka puhuu, niinhän sitä yleensä heti sanottaisiin. Pieni mahdollisuus myös on, että se on epätoivo, turhautuminen ja ikuseksi alusuorittajaksi jäämisen pelko.
Olisi edes ne paremmat geenit.

Jos opiskelet, älä sairasta

Sen olen oppinut kantapään kautta.

Kuvittele tilanne: Olet koko peruskouluaikasi ollut pahasti koulukiusattu. Kynnys jatkaa opiskelua yläasteen jälkeen on suuri. Lopulta ryhdistäydyt ja haet kouluun. Tiedät, että tämä ammatti on sinua varten tehty. Sinut hyväksytään kouluun. Uusi koulu, uudet ihmiset ehkä myös uudet ystävät ja uusi elämä? Aluksi kaikki on uutta ja jännittävää. Ihmiset puhuvat sinulle erilailla, sinut hyväksytään. Rakastat kaikkia oppitunteja.

Sitten iskee sairastuminen. Olet poissa viikon. Ilmoitat opettajille, hankit sairaslomatodistukset. Lähdet sairasloman jälkeen takaisin kouluun. Olet hieman pudonnut porukoista, yrität kuitenkin päästä niihin sisälle. Sairastut uudestaan. Menet kouluun, mutta yhteisissä porukoissa ei ole enää sinulle tilaa. Solmitut ihmissuhteet hiipuvat, vuorovaikutus loppuu. Vain pakollisissa ryhmätöissä pääset mukaan keskusteluihin. Koulussa oleminen vaikeutuu, seuraksi astuu unettomuus. Olet enemmän pois tunneilta. Sinut leimataan lintsariksi. Käyt keskustelemassa koulun psykologin kanssa tuloksetta. Lopulta palaat kotikuntaasi ja aivan äkkiarvaamatta saat kolme viikkoa sairaslomaa. Lähetät todistukset rehtorille. Asuntolahuoneesi on jäänyt siivoamatta, mutta et jaksa stressata, olethan usean sadan kilometrin päässä koulustasi. Pian saat tietää, että joku koulusi opettajista on päästänyt kanssaopiskelijoitasi huoneeseesi. Asuntolahuone on henkilökohtainen, ei sinne ole oikeutta mennä kenelläkään. Huoneesi pöytälaatikossa on rahasi, nukahtamiseen tarkoitetut lääkkeet, särkylääkket sekä muita henkilökohtaisia tarvikkeitasi. Perusteluina saat kuulla "Sinä olit koulusta pois." Aivan, sinä sairastuit, sinun vikasi. Kouluun meneminen ahdistaa vielä enemmän. Palaat kuitenkin kouluun. Luokassa sinua ei oteta enää ollenkaan huomioon, sinusta puhutaan selän takana pahaa. Poissaolosi näyttävät ärsyttävän erästä opettajaakin niin kovin, että hän törkeästi vittuilee ja haukkuu sinua muiden opiskelijoiden edessä. Lopulta hän heittää sinut perusteluitta kursseiltaan pois. Reputettu, koska olit kurssin kolme ensimmäistä tuntia pois. Ja näistäkin olitte sopineet jo etukäteen. Mitä siitä, opettajillahan on oikeus pettää lupauksensa ja valikoida oppilaansa. Hermostut tilanteeseen ja seuraavana aamuna lähdet kesken kouluviikon kotiin. Muut opiskelijat eristävät sinut kaikesta yhteisestä. He eivät tahdo sinua enää luokkaansa, he menevät ja puhuvat opettajille kuinka huono opiskelija olet. On vaikea luoda kontakteja enää keneenkään. Keskeytät opintosi vastahakoisesti.

Ehkei tässä kyseisessä koulussa olla totuttu sairastaviin opiskelijoihin. Ehkäpä tästä lähtien sinne olisi hyvä ottaa vain ne, jotka voivat 100 prosentin varmuudella luvata olevansa terveitä opiskelun alkamisesta aina valmistujaispäivään saakka. Olisi myös hyvä mainita jo pääsykokeissa, että muut opiskelijat saavat mm. Käydä asuntolahuoneessasi poissaollessasi, sekä heille on annettu oikeus äänestää pääsetkö kurssejasi läpi. Myös opettajat voivat perusteluitta nakata sinut kursseiltaan pois.

Jokaisen opettajan ja opiskelijan olisi hyvä muistaa, että meistä jokainen on yksilö. Meillä on erilaiset taustat ja elämäntilanteet. Jos suurella osalla luokasta onkin tasapainoinen elämä, ei se saa tarkoittaa sitä, että kaikilla on. Sama muotti ei käy kaikkiin, se pitäisi hyväksyä, sitä pitäisi kunnioittaa. On pelottavaa, että nämä samaiset opiskelijat, jotka pystyvät vaikuttamaan ja muokkaamaan toisten elämää, tulevat toimimaan nuorten kanssa. Erilaisten, eri taustoista ja eri tilanteissa olevien nuorten kanssa. Heiltä kysytään apua ja neuvoja. Heidän sanansa ovat tärkeitä. Voivatko he työssään valita nuoret sen mukaan, mikä heitä itseään miellyttää? Tasapainoiset ja vaivattomat nuoret. Entäs ne, jotka sairastavat ja voivat huonosti? Eikö heihin oteta kontaktia? Kohdellaanko heitä huonommin? Puuttuvatko he, jos vahvempi nöyryyttää toista? Se miten tuossa koulussa hyväksytään muiden opiskelijoiden huono käytös, se malli mitä opettajat heille näyttävät, on väärin.

Sanotaanko näin, että jos näillä henkilöillä on omatunto, toivon sen kirkuvan ja lujaa.